Mummolaan

Täällä huono äiti, huomenta.

Tänään pitäisi lähteä lasten kanssa mummolaan viikoksi. Pakata piti eilen, vaan kuinkas kävi - nukahdin lapsia nukuttaessa ja posottelin aamuun asti. Isäntä oli tullut töistä puoli kymmenen pintaan ja jäänyt tänne alakertaan puuhailemaan. Eipä ollut käynyt mielessä että olis tietty voinu herättää (tai edes käydä vilkaisemassa ollaanko me kotona).

No aamulla sitten harmitti niin vietävästi kun ei päästäkään suoraan aamupalalta lähtöön. Ja tottakai lapsilla on ollut kitinä-natina aamu, eikä oma aamu ole paljoa sen kummempi. Niinpä onkin tullut karjuttua jo tähän kellonaikaan a. miehelle, b. koirille, c. lapsille. Eipä siis ole kovin ylevä olo tänään.

Mutta nyt kamppeita kasaamaan ja toivottavasti pian matkaan.

Matokammo!

Juuri kun pääsimme käpykammosta, Ykköselle iski matokammo. Ja tarina kuuluu näin:

Isi on pelireissulla ja minä siis vastaan talouden pyörityksestä. Siihen kuuluu tietysti koirien ulkoilutus. Ja tottakai juuri tänään oli sadepäivä, mutta ei auta Neiti ja Herra tarvitsevat lenkkinsä, joten matkaan vaan. Kakkonen nukkui vaunuissa sadesuojan alla enkä raaskinut herättää nostaakseni typyn tupliin. Päätin, että Ykkönen voi kävellä kunhan puetaan kuravaatteet. Reippaana äitinä siis etsin ja puin Ykköselle ja itselleni sadevaatteet. Sitten virittelimme jälleen hihnoja ja pantoja ristiin rastiin (katso edellinen lenkkikokemus). Ja matkaan. Tässä kohtaa huomasin sateen lakanneen - siis kuravaateshow turhaan.

Jokatapauksessa matka alkoi yli odotusten. Sitkeä koulutus alkaa tuottaa tulosta ja koirat kulkivat kuin unelma. Myös Ykkönen tallusti oikein mallikkaasti, sanoi seuraavansa herra-koiran häntää. Äiti siis sai kävellä laumansa kanssa oikein ylpeänä. Mutta sitten! Mato! Tiellä oli kastemato, jonka päällä Ykkönen seisoi. Minä opastin, että älä seiso madon päällä. Pari askelta kuljettuamme polven korkeudelta alkoi kuulua hysteeristä kiljuntaa. Nappasin kiljuvan pojan syliin ja yritin rauhoitella ja kysellä mikä tuli. Ilmeisesti ei sattunut mihinkään vaan pelotti.

Vähän aikaa kannoin huutavaa poikaa sylissä ja kun huuto lakkasi laskin maahan. Kävelimme vähän aikaa - ja taas huutokohtaus. Maahan pudonneet roskat, risut ja etenkin urput (vai taipuuko se urvut - siis ne puista putoilevat pötkylät) näyttivät ilmeisesi madoilta. Taas vähän aikaa syliä ja juttelua muista asioista. Ohi kolisteleva juna vei hetkeksi ajatuksen muualle. Mutta sitten taas hysteeristä huutoa, tärinää ja steppausta.

No ei auttanut kuin kääntyä kotiin. Sylissä oli ihan hyvä, mutta kävellä ei voinut. Niinpä kannoin nyt jo räkäistä ja punaista Ykköstä niin kauan kuin jaksoin. Lopulta oli pakko pistä poika kävelemään. Niinpä reppana puristi äitiä kädestä käveli, kiljui ja huusi "En halua kävellä.". Tässä vaiheessa Kakkonenkin oli jo hereillä ja vaati viehkeällä karjunnalla ruokaa ja huomiota.

Viimein pääsimme kotipihaan ja katselimme hetken kukkia. Sitten siirryimme sisälle ja riisuttuaan vaatteet Ykkönen tuumi "Ulkona oli hauskaa."

Juu - niin minullakin ;)

Toivottavasti tuo matoepisodi unohtuu yhtä nopeasti kuin taannoin käpyfobia eikä kestä yhtä pitkään kuin vähän vanhempi kolina ja pärinä kammo, joka vieläkin iskee esimerkiksi sähkövatkainta käytettäessä ja joskus iltaisin nukkumaanmennessä.

Kylähullut

Tulimme juuri lenkiltä. Ykkönen meni mummolaan yökylään ja mies kavereille iltaa istumaan. Niinpä lenkille lähdimme minä, Kakkonen ja koirat. Kakkonen vaunuissa, herra-koira kuonopannan ja hihnan kanssa vaunuissa kiinni ja neiti-koira sellasessa koulutushihnassa joka menee olan yli.

Hetken aikaa käveltyäni päätin, että juostaanpas ihan kunnon lenkki. Niin me sitten jolkoteltiin vajaan tunnin lenkki koko orkesterin kanssa. Mulla oli vielä sellanen retkeily-vyölaukku, jossa oli koiran namit sekä mp3-soitin kaulassa. Ohikulkijat katselivat meitä pääosin kiinnostuneesti, osa huvittuneesti ja muutama loi sääliviä katseita.

Mutta nyt on mieli hyvä ja ehkäpä jaksan raivata tämän mökinkin kuntoon kunhan Kakkonen simahtaa. Kaikkea se kevät teettää :)

PS: Eilisellä junamatkalla luin muistaakseni Sinikka Nopolan toimittaman kirjan "Äiti tuu ikkunaan". Se oli terapiaa, suosittelen kaikille, etenkin pienten lasten vanhemmille kaikenmaailman vauvanhoito-oppaitten sijaan.

Dekkareita pitkästä aikaa

Ostin jokin aika sitten kirjakaupan alesta pari Agatha Christien pokkaria. Aikoinaan niitä tuli luettua paljon, mutta viimeaikoina käsissä on kulunut lähinä opiskeluun liittyvät kirjat ja fantasia. Olipas nautinnollinen lukukokemus pitkästä aikaa tuollainen vanha kunnon dekkari. Ja luettuani Pertti Alasuutarin metodikirjan "Erinomaista, rakas Watson", aukeni Hercule Poirot'n toiminta ihan uudesta näkökulmasta.