Tökkii, tökkii...

...nimittäin tutkimuksen teko.

Muutama viikko kului kaikenmaailman häsläyksessä, kävimme mummolassa, juhlimme ukin synttäreitä, vietimme juhannusta jne. Sitten tuli taasen aika kaivaa kirjat ja muistiinpanot naftaliinista ja ryhtyä työntekoon. Alkuvalmistelut sujuivat veilä ihan mallikkaasti. Sain viimein "työhuoneeseeni" (nurkkaus porrastasanteella) pari seinähyllyä kirjoille, virittelin tuon pöytäkoneen tulille (pitkään olen naputellut tällä kannettavalla keittiössä) ja luin läpi tällä hetkellä työnalla olevan tuotoksen.

Vaan sitten iski stoppi.

Kun olisi pitänyt ryhtyä ihan oikeasti kirjoittamaan, niin eihän siitä mitään tullut vaan pyörin samaa vanhaa ympyrää: jääkaapille, kahvinkeittimelle, tupakalle, hetki konetta murhaavasti tuijottaen ja taas jääkaapille.

Miten ihmeessä tästä taas pääsee vauhtiin? Kyllä ihminen on hullu kun aloittaa väitöskirjan teon ja ihan vapaaehtoisesti!

Selviytymistä

Jos luulinkin, että kahden pienen lapsen kanssa hankalin paikka on ohitettu, kun Kakkosen pikkuvauvavaiheesta on päästy, väärässä olin.

Ykkönen uhmailee ja hakee huomiota ihan toden teolla. Ja tekee sitä tyylilleen uskollisena ihan hiljaa. Ei siis mitään huutoraivareita, jotka voisi tyynnyttää vaan jatkuvaa pientä tuhmurointia, natinaa, kiehnäämistä, räpellystä ja jalassa roikkumista. Kakkonen puolestaan ehtii joka paikkaan, konttaa, kiipeilee, nousee seisomaan ja tapailee askeleita (ja ikää hurjat hippasta vaille 8kk) sekä tietysti tunkee suuhunsa kaiken mahdollisen ja mahdottoman sekä tyhjentää laatikoita ja kirjahyllyjä (onneksi 66cm varrella ei yllä sentään jokapaikkaan).

Tänään oli sitten se vihonviimeinen päivä - ihan oikeasti tuntui, että tästä en selviä. Koti kuin pommin jäljiltä: aamiaisastioista lähtien kaikki pitkin pöytiä, pyykkikorissa yliannostus, kaikki tsiljoona lelua pitkin lattioita ja natinaa ja kitinää kahdesta suusta. Aina kun aloitin raivauksen, jommalla kummalla on vaippa märkä/pissihätä, nälkä, väsy, kiukku, muuten vaan kitinää tai jonkin kielletyn puuhan kimpussa.

Tuntui, että seinät kaatuu päälle, kaaos käy yli voimien ja hermo menee lopullisesti. Ihan viittä vaille olin soittaa isännälle, että tule kotiin ennenkuin ryhdyn väkivaltaiseksi.

Mutta onneksi älysin pakata muksut rattaisiin ja painella lenkille. Pitkä lenkki hyvässä juttuseurassa tekee ihmeitä :) Ja nyt on koti raivattu, rakkaat mussukat nukkumassa ja kalja ja käsityö esillä.

Selvisin sitten kuitenkin.

Mutta siitä olen kiitollinen, että tällaisia ovat ne pahimmat päivät. Oikeasti asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin.

Oma koti kullan kallis

Mummolareissu on takanapäin ja taas on palattu sorvin ääreen emännöimään keltaista taloa.

Reissu oli kiva, mutta väsyttävä. En kertakaikkiaan ymmärrä miten 50+ mummu ja vaari voi olla niin touhukkaita, että ei niiden kyydissä pitkään jaksa.

Kotiin palattuani huomasin, miten totaalisesti sitä voikin reilussa viikossa nollata tilannetta. Ihan kummalliselta tuntuivat nuo kotityöt ja puuhat ja ennenkaikkea tuo ikuisuus-väikkäri-projekti. Myös ihmeen vihreältä ja hiljaiselta tuntui täällä melkein-maalla kun viikko vietettiin keskellä kaupunkia. Muuta en kyllä kaupungista jäänyt kaipaamaan kuin itikatonta oloa.