Kurileiri, osa III

Tarina jatkuu,

Olin siis suunnilleen epätoivossa ja varma ettei tuosta Neidistä enää kelpo-koiraa tule. Kouluttaja saapui ja lähdettiin metsään treenaamaan luoksetuloa ja toisten koirien ohituksia hihnalla ja ilman. Ja kappas vain, hommahan sujui! Muutamalla treenikerralla alkoi homma toimia. En olisi ikinä uskonut!

Tämän jälkeen sitten kävin koirien kanssa elämäni hienommilla lenkeillä. Herra-koira, se pahempi remmissä rähjääjä, on ihan kuin eri koira. Se on ihan käsittämättömän "pehmoinen" hihnan päässä ja kuuntelee lähes ajatusta. Käytiin juoksulenkillä, jonka aikana koira oppi vaikka mitä. Ohitukset sujui ilman haukkumista ja hihnan kiristymistä, juoksuvauhdissakin hihna pysyi löysällä ja koira nahoissaan, seis-komennolla koira pysähtyi, odota-komennolla odotti hievahtamatta. Risteykset ylitettiin seuraa-käskyllä jne... Oli aivan upea tunne kun pystyi ohjaamaan koiraa ihan vaan antamalla "ohjeita" ja sit murahtamalla jos meni pieleen ja sit taas uusi ohje. Ja parastahan kaikessa oli, se että meidän vakituiset remmirähjä-kaverit ohitettiin tyylipuhtaasti - kattelivat kummissaan perään :)

Neiti-koiran kanssa ei ihan noin helpolla päästy. Välillä tulee takapakkia ja sellaisia tilanteita, että tuntuu ettei tästä mitään hyötyä ole. Mutta onneksi on tullut onnistumisiakin niin jaksaa yrittää. Parasta oli kun yhdellä iltalenkillä ohitettiin yksi puolituttu koira omistajineen ja koiran omistaja pysähtyi kysymään, että mitä ihmettä olet tehnyt tuolle koiralle kun se yhtäkkiä käyttäytyy noin kauniisti. Menin melkein sanattomaksi!

Nyt vaan sit yritetään vielä hioa tuon Neidin käytöstä ja eniten opeteltavaa taitaa olla itsellä. Täytyisi oppia reagoimaan asioihin napakasti, salamannopeasti, mutta hermostumatta ja johdonmukaisesti. Siinäpä haastetta kerrakseen.

Nyt siis kurileiri julistetaan päättyneeksi, mutta työ jatkuu. Jos koira on 7v. elänyt lauman pomona, ei se varmaan hetkessä korjaannu. Toivotaan kuitenkin parasta!

Kurileiri, osa II

Hupsan kun on aikaa kulunut edellisestä päivityksestä... Tarkoitus oli kirjoitella enemmänkin koirien (ja isännän ja emännän) edistymisestä, mutta pitää nyt sit yrittää muistella kuluneita päiviä...

Herra-koirassahan alkoi muutokset näkyä tosi nopsaan, mutta Neiti-koira jatkoi protestointiaan ihan urakalla. Useampi ilta kuunneltiin rähjäämistä, aamulla pääsin töihin vasta kymmenen jälkeen (onneksi ei ole työaikaa) ja paras temppu oli Neidin kakka-tempaus. Rähjäsi aikansa ruokaa ja kun ei mitään tapahtunut, kävi vääntämäss muhkeat kakat olkkarin pöydän taakse. Harmillista kyllä, en nähnyt koko tilannetta - hajusta huomasin. Niinpä Neiti sitten kovin ylväästi ja mua tuijottelen kyykkäsi ja pissi lattialle. Vähän näytti ärsyttävän kun kintuille roiskui, mutta mielipide tuli selväksi. Mutta sitten iski koiralle jo keinojen puute kun emäntä vaan tuijotteli ikkunasta. Yritti sit vielä viime töikseen tikistää lisää kakkaa ja kyykki ympäri lattiaa, mutta kun ei siitä mitään tullut, Neiti tuhautti ja painui petiinsä.

Viikon totaalisen huomioimattomuuden jälkeen alkoi sitten hihnakäytöksen opiskelu. Hohhoi... Herra-koira hoksasi kyllä oitis jutun juonen, mutta tuo Neiti. Siinäpä sitten kuljettiin kylänraittia ja nypittiin hihnasta ja äristiin eitä. Siinä vaiheessa kun kouluttaja oli tulossa pitämään seuraava sessiota, jossa piti opetella ohituksia rähjäämättä ja harjoitella luoksetuloa, oli jo epätoivo lähellä. Minusta tuntui, että Neiti ei ole edistynyt juuri ollenkaan ja mietin pääni puhki missä on menty vikaan. Samalla ajattelin jo kauhulla tulevaa harjoitus-sessiota, sillä en todellakaan uskonut että kuluneen kahden viikon aikanaolisin päässyt Neiti-koiran silmissä sellaiseen johtajan asemaan että hänen ylhäisyytensä suvaitsisi kuunnella ohjeita.

Mutta sitten seurasikin yllätys, siitä kuitenkin myöhemmin lisää. Nyt kutsuu vispipuuron teko.