Itkettää ja naurattaa...

Voi elämä! Blogi on ollut tauolla 2008 keväästä saakka ja nyt yhtäkkiä kesken työpäivän muistui koko homma mieleen ja muistin kuin muistinkin vielä tunnukset! Ja voitte uskoa, että tuli omituinen olo kun luin noita tekstejä :) Nyt, kesällä 2010, on aisat todellakin toisin ja harmittaa kun en ole jaksanut blogiin kirjailla tapahtumia tältä väliltä... Olisi ollut paljon sellaista mitä olisi hyvä muistaa jälkeenkin päin. Mutta nyt kutsuu työt, illalla sitten päivittämään oikein kunnolla!

PS: On nää blogit vaan hyvä juttu: olin ihan täysin nuo lasten suusta jutut ja ylipäätään sen minkälaista elämä oli... toisaalta ihanaa ja toisaalta kamalaa lukea noista ajoista.

Kurileiri, osa III

Tarina jatkuu,

Olin siis suunnilleen epätoivossa ja varma ettei tuosta Neidistä enää kelpo-koiraa tule. Kouluttaja saapui ja lähdettiin metsään treenaamaan luoksetuloa ja toisten koirien ohituksia hihnalla ja ilman. Ja kappas vain, hommahan sujui! Muutamalla treenikerralla alkoi homma toimia. En olisi ikinä uskonut!

Tämän jälkeen sitten kävin koirien kanssa elämäni hienommilla lenkeillä. Herra-koira, se pahempi remmissä rähjääjä, on ihan kuin eri koira. Se on ihan käsittämättömän "pehmoinen" hihnan päässä ja kuuntelee lähes ajatusta. Käytiin juoksulenkillä, jonka aikana koira oppi vaikka mitä. Ohitukset sujui ilman haukkumista ja hihnan kiristymistä, juoksuvauhdissakin hihna pysyi löysällä ja koira nahoissaan, seis-komennolla koira pysähtyi, odota-komennolla odotti hievahtamatta. Risteykset ylitettiin seuraa-käskyllä jne... Oli aivan upea tunne kun pystyi ohjaamaan koiraa ihan vaan antamalla "ohjeita" ja sit murahtamalla jos meni pieleen ja sit taas uusi ohje. Ja parastahan kaikessa oli, se että meidän vakituiset remmirähjä-kaverit ohitettiin tyylipuhtaasti - kattelivat kummissaan perään :)

Neiti-koiran kanssa ei ihan noin helpolla päästy. Välillä tulee takapakkia ja sellaisia tilanteita, että tuntuu ettei tästä mitään hyötyä ole. Mutta onneksi on tullut onnistumisiakin niin jaksaa yrittää. Parasta oli kun yhdellä iltalenkillä ohitettiin yksi puolituttu koira omistajineen ja koiran omistaja pysähtyi kysymään, että mitä ihmettä olet tehnyt tuolle koiralle kun se yhtäkkiä käyttäytyy noin kauniisti. Menin melkein sanattomaksi!

Nyt vaan sit yritetään vielä hioa tuon Neidin käytöstä ja eniten opeteltavaa taitaa olla itsellä. Täytyisi oppia reagoimaan asioihin napakasti, salamannopeasti, mutta hermostumatta ja johdonmukaisesti. Siinäpä haastetta kerrakseen.

Nyt siis kurileiri julistetaan päättyneeksi, mutta työ jatkuu. Jos koira on 7v. elänyt lauman pomona, ei se varmaan hetkessä korjaannu. Toivotaan kuitenkin parasta!

Kurileiri, osa II

Hupsan kun on aikaa kulunut edellisestä päivityksestä... Tarkoitus oli kirjoitella enemmänkin koirien (ja isännän ja emännän) edistymisestä, mutta pitää nyt sit yrittää muistella kuluneita päiviä...

Herra-koirassahan alkoi muutokset näkyä tosi nopsaan, mutta Neiti-koira jatkoi protestointiaan ihan urakalla. Useampi ilta kuunneltiin rähjäämistä, aamulla pääsin töihin vasta kymmenen jälkeen (onneksi ei ole työaikaa) ja paras temppu oli Neidin kakka-tempaus. Rähjäsi aikansa ruokaa ja kun ei mitään tapahtunut, kävi vääntämäss muhkeat kakat olkkarin pöydän taakse. Harmillista kyllä, en nähnyt koko tilannetta - hajusta huomasin. Niinpä Neiti sitten kovin ylväästi ja mua tuijottelen kyykkäsi ja pissi lattialle. Vähän näytti ärsyttävän kun kintuille roiskui, mutta mielipide tuli selväksi. Mutta sitten iski koiralle jo keinojen puute kun emäntä vaan tuijotteli ikkunasta. Yritti sit vielä viime töikseen tikistää lisää kakkaa ja kyykki ympäri lattiaa, mutta kun ei siitä mitään tullut, Neiti tuhautti ja painui petiinsä.

Viikon totaalisen huomioimattomuuden jälkeen alkoi sitten hihnakäytöksen opiskelu. Hohhoi... Herra-koira hoksasi kyllä oitis jutun juonen, mutta tuo Neiti. Siinäpä sitten kuljettiin kylänraittia ja nypittiin hihnasta ja äristiin eitä. Siinä vaiheessa kun kouluttaja oli tulossa pitämään seuraava sessiota, jossa piti opetella ohituksia rähjäämättä ja harjoitella luoksetuloa, oli jo epätoivo lähellä. Minusta tuntui, että Neiti ei ole edistynyt juuri ollenkaan ja mietin pääni puhki missä on menty vikaan. Samalla ajattelin jo kauhulla tulevaa harjoitus-sessiota, sillä en todellakaan uskonut että kuluneen kahden viikon aikanaolisin päässyt Neiti-koiran silmissä sellaiseen johtajan asemaan että hänen ylhäisyytensä suvaitsisi kuunnella ohjeita.

Mutta sitten seurasikin yllätys, siitä kuitenkin myöhemmin lisää. Nyt kutsuu vispipuuron teko.

Kurileiri, osa I

Tiistaina meillä alkoi sitten virallisesti koiruuksien totaalinen huomioimattomuus. Ainoastaan ruokaa annettaessaja uloslähtiessä saavat silityksiä - jos siis homma sujuu rauhassa.

Onpa ollut kaksi työlästä päivää! Tuo Neiti-koira on melkoinen tapaus... Tiistaiaamuna se haukkui aamuruokaansa 2,5h, siihen päälle vielä rauhoittuminen ennen ulos ja häkkiin menoa ja mie pääsin 10:30 lähtemään töihin. Ja aamtoimet siis aloitettiin seiskalta.

Tiistaina päivällä kävin ostamassa lapsille kuulosuojaimet ja meille aikuisille korvatulpat. Illalla olikin niille käyttöä. Tuo koiruus jaksoi haukkua ja hössätä ruokaansa koko_illan. Me kateltiin tyynesti sohvalla leffoja korvat tulpattuina :D Loppujen lopuksi koira sitten rauhoittui mutta ei sit osannut odotela kupille menoa vaan yritti rynniä ohi, joten eikun ruoka uunin päälle ja myö lähdettiin nukkumaan - jäi ruoka saamatta. Isäntä heräs sit yllättämään koiruudet ja ruokki ne aamuyöllä.

Keskiviikkona päästiin ulos ja häkkiin ihan ok - ulosmeno alkaa jo mennä kaaliin. Mutta sitten tuli aika hakea koirat häkistä. Mie päätin että häkistä ei tulla ennenkuin haukkuminen ja pomppiminen loppuu. Niinpä sit suhasin polkua edes takaisin. Kohti häkkiä, kun haukkuminen ja pomppiminen alkaa seis ja käännös takaisin päin, ja taas uudelleen. Ekassa yrityksessä meni reilut puoli tuntia. Sit oli pakko lähteä treeneihin. Tällä välin isäntä kävi kokeilemassa, 45min ilman tulosta. Sit mie tulin treeneistä ja jatkoin harjoituksia. Kyllä pisti ketuttamaan kun seisoin hikisenä tuolla tuulessa ja tuiskussa pimeellä pihalla ja suhasin pihapolkua. Onneksi ollaan kerrottu lähimmälle naapurille, että touhutaan vähän outoja nyt muutama viikko ;)

No viimein nuo koirat päätti että haluavat sisälle miun ehdoilla ja istuivat nätisti häkin ovella kun laitoin niilleisti pannat, silittelin ja annoin luvan tulla. Tässä kohti piti Herra-koiralle vähän näyttää hihnan perää, kun meinas rynniä Neidin edelle. Yritetään siis näin vahvistaa myös niitten välistä järjestystä. Ruokaa ei sit enää jaksettukaan haukkua kovin pontevasti vaan aika nopsaan, siis noin tunnissa, Neiti rauhoittu. Mutta... Kun kuppi oli jo maassa se yritti taas rynniä ja sit meni hermot kun nostinkin kupin pois. Ja eikun haukkumaan niin viehkeästi kuin vain vittuuntunut saksanseisoja voi.

Mie sit kävin alakerran sohvalle nukkumaan ja ajattelin että siinäpä haukut. Kun heräsin oli hiljaista ja koirat nukku kaikessa rauhassa. Sit onnistu ruokkiminen ilman kotkotuksia. Ja tänä aamuna on jo päästy ihan sutjakkaasti eteenpäin. Ilmeisesti tuohon umpiluupäähän kuitenkin jotkut opit puree! Tuo Herra-koirahan reagoi jo oikeestaan ekana päivänä ja sen kanssa ei niinkään tarvii takuta, tuntuu etenevän aika kivuttomasti. Mutta tuo Neiti, ne naiset...

No jotain on sentään jo tapahtunut. Muutamalla tehokkaalla "ilmoituksella" Neitikin on oppinut, että emäntää ja isäntää ei tökitä, ei tungeta pyllyä rapsutettavaksi eikä muutakaan. Siististi pysyy jo kauempana. Jee!

Nyt sit jännätään mitä täällä tapahtuu kun mie lähden lasten kanssa mummolaan ja isäntä jää vastuuseen koirista. Sille kun tuntuu olevan paljon hanakalampaa omaksua koiriin sellanen asenne että "Minä olen täällä pomo, minä määrään ja te muut alemmat pysykää siellä ameemban tasolla". No nyt se on kyllä oppinu jo hätämään koirat jaloista. Koulutusta siis kaikilla :)

Ja saattaapi isäntä saada häädön purkin säestyksellä jos se viikonlopun aikana ryssii homman kaiken tän vaivan jälkeen :D

Päätän raporttini kurileiriltä tähän. Jatkuu...

Huonosti käyttäytyvät koirat

Nyt kävi niin, että emännän mitta tuli täyteen koirien sähläämistä, riekkumista ja komentelua. Pistin viimeiset rahani Koiran korjauskirjaan ja tutustuin Pertti Vilanderin oppeihin - kaikkea muuta onkin jo kokeiltu.

Tavasin opusta aikani ja totesin että voisi toimia meillä mutta ei onnistu ilman kouluttajan apua, sillä tiedän, että tuo Neiti-koira huijaa ja vedättää meitä 6-0. Niinpä ryhdyin kouluttajan etsintään ja kun löytyi, auton nokka kohti Etelä-Suomea ja koirat testiin ja minä ja isäntä oppia saamaan.

Isäntä ei ollut aluksi mitenkään innostunut, mutta pikkuhiljaa sekin kai myönsi itselleen että ongelmakoiria meillä on ja suostui mukaan projektiin. Viimeistään kouluttajan juttusilla sitten isännän pääkin kääntyi ja nyt alkaa meillä sitten "koirien kurileiri".

Kouluttaja testasi nuo meidän koiruudet ja se oli kannustavaa kuultavaa. Ihan niin kuin arvelinkin, Neiti on kova koira, jolla on terve hermorakenne ja hyvä toimintakyky. Siis kova luu kouluttaa, mutta toisaalta toivoakseni kaiken vaivan arvoinen.

Herra-koira puolestaan on pehmeämpi tapaus ja tällä hetkellä stressaantunut, mutta kehityskelpoinen lauman alimmainen. Parasta oli se, että molemmat koirat ovat loistavia lasten kanssa. Eli kannattaa siis vielä yrittää.

Tänne blogiin ajattelin kirjailla meidän kurileirin edistymistä ihan omaksi iloksi, ehkä joidenkin muidenkin iloksi ja myös sitten mahdollisia omia mokia jäljittääkseni.

Mutta nyt pitää kiitää, palataan asiaan.

"Hei juu, elämänuraa...

...sukat kuin peltiä, housuissa kuraa" lauloi Juice Leskinen. No meillä tosin vaan tuota jälkimmäistä. Eli saatiin sit mahatauti, noroa vissiin ja nyt on sit vaippoja vaihdeltu ja pyykkiä pesty ihan urakalla pari päivää. Onneksi me kerettiin isännä kanssa sairastaa ensin ja lapset vasta sitten. Ei toivoakaan että edes tuo Ykkönen 3v. ja risat ehtis vessaan asti. Mutta onni onnettomuudessa, oksut jäi suht vähiin, helpompi noita vaippoja on kuitenkin vaihtaa.

Eipä ollu omakaan olo kovin kummoinen mutta silti piti tänään raahautua töihin. Työnarkomaaniksi väittivät. Mutta tänään olikin juhlan paikka. Nimittäin olen tässä talven aikana ottanut vastaan ihan uuden haasteen. Olen pitänyt muutaman tunnin englanninkielistä opetusta. Ja se on paljon tämmöiselle englanti-foobikolle. Ihan tosissaan olen pelännyt kyseisen kielen puhumista niin paljon, että se on jopa rajoittanu tutkijan uraa. Ja tänään oli sit noitten luentojen viimenen kerta. Ja mie olen niin ylpeä itsestäni! Kuusi tuntia englanninkielista opetusta on paljon enemmän kuin ikinä olisin voinut kuvitella. Kaikkeen sitä ihminen pystyy! Ja sokerina pohjalla: palaute oli etenkin kielen osalta erittäin hyvää. Kuulemma helppo seurata, selkeä esitys, hyvät handoutit jne... Wau!

Harvoin tässä tutkijan hommassa itsetuntoa hivellään, pääosin on aika kuluttavaa ja rassaavaa työtä, mutta onneksi on näitäkin hetkiä :) Nyt sitä jaksaa taas parit vaipatkin vaihtaa.

Lapsivapaa-viikko...

... ja koneellhan se aika kuluu :)

Olimme viikonloppuna mummolassa ja lapset jäivät sinne mummun ja vaarin hoteisiin perjantaihin saakka. Tätä odotettu kuin lehmä kesää! On aikas mukavaa olla kotona ihan vaan kaikessa rauhassa ja puuhailla omiaan. Tosin ei tässä kummempia ole ohjelmassa - töitä, kotitöitä ja käsitöitä lähinnä. Mutta vaihteeksi ihan kiva kun ei kukaan kilju korvan juuressa eikä roiku lahkeessa. Tosin kivempi olis jos mummola olis lähempänä niin sain lapset useammin hoitoon lyhyemmäksi aikaa. Näin pitkälle "lapsivapaalle" kun tahtoo aina tulla suunniteltua kaikenlaista puuhaa liiaksi asti. Mutta nyt yritetään isännän kanssa ottaa ihan rennosti ja puuhaillaan omiamme.

Vaan e tuli jo huomattua että aika samanlaisia nämä arkirutiinit on ilman lapsiakin: töihin, kauppaan, ruoanlaittoon, imurointia ym. Mutta jospa tässä viikon mittaan ehtisi jotain muutakin puuhata.