Selviytymistä

Jos luulinkin, että kahden pienen lapsen kanssa hankalin paikka on ohitettu, kun Kakkosen pikkuvauvavaiheesta on päästy, väärässä olin.

Ykkönen uhmailee ja hakee huomiota ihan toden teolla. Ja tekee sitä tyylilleen uskollisena ihan hiljaa. Ei siis mitään huutoraivareita, jotka voisi tyynnyttää vaan jatkuvaa pientä tuhmurointia, natinaa, kiehnäämistä, räpellystä ja jalassa roikkumista. Kakkonen puolestaan ehtii joka paikkaan, konttaa, kiipeilee, nousee seisomaan ja tapailee askeleita (ja ikää hurjat hippasta vaille 8kk) sekä tietysti tunkee suuhunsa kaiken mahdollisen ja mahdottoman sekä tyhjentää laatikoita ja kirjahyllyjä (onneksi 66cm varrella ei yllä sentään jokapaikkaan).

Tänään oli sitten se vihonviimeinen päivä - ihan oikeasti tuntui, että tästä en selviä. Koti kuin pommin jäljiltä: aamiaisastioista lähtien kaikki pitkin pöytiä, pyykkikorissa yliannostus, kaikki tsiljoona lelua pitkin lattioita ja natinaa ja kitinää kahdesta suusta. Aina kun aloitin raivauksen, jommalla kummalla on vaippa märkä/pissihätä, nälkä, väsy, kiukku, muuten vaan kitinää tai jonkin kielletyn puuhan kimpussa.

Tuntui, että seinät kaatuu päälle, kaaos käy yli voimien ja hermo menee lopullisesti. Ihan viittä vaille olin soittaa isännälle, että tule kotiin ennenkuin ryhdyn väkivaltaiseksi.

Mutta onneksi älysin pakata muksut rattaisiin ja painella lenkille. Pitkä lenkki hyvässä juttuseurassa tekee ihmeitä :) Ja nyt on koti raivattu, rakkaat mussukat nukkumassa ja kalja ja käsityö esillä.

Selvisin sitten kuitenkin.

Mutta siitä olen kiitollinen, että tällaisia ovat ne pahimmat päivät. Oikeasti asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin.